Museoelämää

Pyydetty kirjoitus Museolehteen 1993 / ei julkaistu 

Kukaan ei panisi paperille sanan sanaa, jos uskaltaisi toteuttaa elämässään mitä uskoo 

(Henry Miller. Seksus 1)

Itsestäänselvyyksiäkö

Museo on laitos, joka säilöö esineitä. Tarvitsemme museoita. Ne ovat oleellinen osa 

kulttuurimuotoamme. Taidemuseot ja galleriat hallitsevat kuvataiteen näyttely- ja 

ostotoimintaa. Nyt puhun taidemuseoista.

Museot muokkaavat taidetta. Ne tekevät valinnoillaan taidehistoriaa. Museoiden 

hankinnat noudattavat keskenään samansuuntaista vakiintunutta luokittelua 

merkittävä – ei merkittävä taide. Näyttely- ja ostovalinnat keskittyvät ja rajaavat 

kuvataiteen kenttää. Museot käyttävät valtaa.

Tuon on luonnollista. Sekin on luonnollista, että Suomessa kaikilla aloilla 

vuosikymmeniä vallinnut kusi sukassa ilmapiiri heijastuu myös taidemuseoiden 

toiminnassa. Siitä on esimerkkinä näyttelyvalintojen ja hankintojen samankaltaisuus 

sekä henkilö- ja  esinekeskeisyys.

Taiteilijat itse ovat myös syypäitä edellä mainittuun kehitykseen. Taiteentekijät ovat 

sisäistäneet ja hyväksyneet vallitsevan järjestelmän eivätkä pyrikään muutokseen. 

Silti kysyn museoilta missä on dynaamisuus, epäily, uskaliaat rinnastukset, muiden 

alojen mukaan vetäminen, luottamus uusiin tuntemattomiin tekijöihin, julkiset 

haasteet taiteilijoille?

Toivemuseo

Minun museoni ei rajoitu yhteen paikkaan ja muotoon. Se voidaan sijoittaa vaikka 

Pönttövuoren tunneliin. Museoni on aistimylly, joka uskaltaa sotkea ja yhdistellä 

yhteiskunnan eri aloja keskenään. Se luotaa visuaalista ympäristöään kaikilla 

mahdollisilla aisteilla. Museoni on hajujen, makujen, tuntojen ja näkyjen sirkus, joka 

saattaa hiljentää ihmiset yhden kuvan eteen tai kehottaa yleiseen 

kansalaistottelemattomuuteen. Museoni kilpailee muden kulttuurilaitosten kanssa. Se 

uskaltaa epäonnistumisen ja naurunalaiseksitulemisen uhalla tehdä erilaista 

kulttuuripolitiikkaa. Se on muodoltaan ja toiminnaltaan joustava yksikkö, joka voi 

esiintyä yhteä tai monena kappaleena.

Haaveita

Museoiden nykyinen vakiintunut toiminta ei herätä innostustani. Tai paremminkin 

niiden toiminta ei aiheuta mitään värähtelyä. Tuntuu kuin museoilta puuttuisi yhteys 

ympäröivän maailmaan, joka tälläkin hetkellä kokee ennennäkemättömiä 

mullistuksia. Yhteiskunnassamme vallitseva välttelevä ja odotteleva ilmapiiri on 

laskeutunut niin taiteentekijöiden kuin sen esittelijöidenkin päälle. Aivoissa vallitsee 

lama.

Haaveilen sellaisista museoista, jotka avoimesti julistavat politiikkansa. Sellaisesta 

taiteen kentästä, jossa taiteentekijät ja museolaitos toimivat aktiivisesti keskenään. 

Tällä tarkoitan, että museot tarjoavat mahdollisuuden erilaisille mielipiteille ja 

katsantokannoille. Oletan myös, että taiteilijat tällöin ovat aktiivisesti vaatimassa ja 

ehdottamassa toiminnan malleja.

Haaveilen museoista, joiden ohjelma ei ole lyöty lukkoon vuosiksi eteenpäin ja jotka 

hajauttavat toimintansa, sekä jakavat vastuuta myös museon ulkopuolelle. Haaveilen 

sellaisista laitoksista, jotka kannanotoillaan keräävät ihmiset keskustelemaan ja 

väittelemään. Haaveilen sellaisesta taide-elämästä, joka ei etene säännöllisine 

kausineen museoiden toistaessa näitä lähimenneisyyden ismejä orjallisen 

samankaltaisesti. Taide-elämä olisi kaikkien alojen jatkuvaa kiehuntaa ja museot niitä 

levyjä, jotka pitävät kattilat kuumina

Markku Hakuri,

kuvanveistäjä