Pellossa perihopeat
Toimittaneet Yrjö Sepänmaa ja Liisa Heikkilä-Palo
ISBN: 952-5328-62-7
Pellon maantiede
Esipuhe
Kuusta katsottuna maapallon väritys on sinivalkoinen. Se on muistutus siitä, että yli 70 %
maapallon pinnasta on vettä. Lähempää satelliittikuvista tarkasteltuna maapallon väritys täsmentyy:
sininen vesi, vihreä kasvipeite, vaaleanruskeat aavikot, tummanruskeat vuoristot ja valkoiset napa-
alueet. Napa-alueet, vuoristot ja aavikot kattavat noin neljänneksen maapallon maa-alueista. Tämä
tarkoittaa sitä, että viidennes maapallon pinnasta on vihreää kasvillisuutta, jonka varassa mekin
elämme. Ilman vihreää ei ole ruokaa.
Maan maisemaa ja sen yksityiskohtia mitataan, valvotaan ja tutkitaan yhä enenevässä määrin
avaruudesta käsin. Satelliittikuvien välittämä informaatio vaihtelee käyttötarpeiden ja päämäärien
mukaan. Sotilaalliset, taloudelliset tai tieteelliset päämäärät määrittävät kukin omat tarpeensa ja
käyttömuotonsa maapallon pintaa kuvattaessa. EU:n viranomaiset valvovat metrin tarkasti peltojen
pinta-aloja ja viljelymuotoja. Sääsatelliitit tuottavat jatkuvaa informaatiota mm. ilmaston
muutoksista, metsien hakkuista ja vesistöjen tilasta. Vilkaisu sääsatelliitin kuvaan Suomen alueesta
kertoo karua kieltä. Valtiomme rajat erottuvat muusta ympäristöstä voimakkaiden metsiemme
hakkuiden ja vanhojen metsien puuttumisen johdosta.
Näkökulmani pellon estetiikkaan perustuu ennen kaikkea nuoruuteni maaseutukokemuksiin,
topeliaanisiin hetkiin –50-luvun maaseudulla, Keski-Suomen sydänmailla, kaukana pääkaupungin
tutusta ympäristöstä. Niistä muodostuva kuvasto tarkoittaa maaseudun tiivistä kyläyhteisöä
rakennuksineen ja peltoineen. Tarpeeksi maatiloja, jotta suhteellisen suuri omavaraisuus, viljelyn
monimuotoisuus ja paikalliskulttuurin omanarvontunne säilyisivät. Pelto ja siihen liittyvä työnteko
jäivät mieleeni esteettisenä kokemuksena. Tapahtumat, maisemat ja kuvat piirtyivät alitajuntaani
pellon maantieteenä, paikan ja ajan ykseytenä.
Maisema, kartta ja henkilökohtainen kokemus peltokäsitteen taustatekijöinä
Henkilökohtaisen peltosuhteeni taustalla on kolme tärkeää tekijää. Ne ovat maisemakäsite,
karttamaailma ja omakohtaiset kokemukset.
Maisema – näkymä ympäristöön – on valitsemamme ja rajaamamme osa maan pinnan ja taivaan
luomaa kokonaisuutta. Perinteisesti se on näkymä maan pinnalta. Se on jokaisen tarkkailijan oma
näkemys ympäristöstä. Kun maiseman havainnoitsija vaihtuu, niin maisema vaihtuu. Uusi havaitsija
tuo havaintoon uuden näkökulman ja näin uuden henkilökohtaisen maisemakokonaisuuden.
Yleensä aloitetaan metsästä, kun puhutaan suomalaisesta maisemasta. Katsotaan, että pääosin
metsästä periytyy suomalainen elämänmuoto, kansanluonne ja kansanperinne. Väitän kuitenkin, että
perinteinen suomalainen maatalousmaisema peltoineen on piirtynyt mieliimme vuosisatojen
saatossa vähintään yhtä voimakkaasti kuin metsä. Mielikuva suomalaisen luonnon ja maiseman
monimuotoisuudesta johtuu suurelta osin juuri maatalouden, peltoviljelyn ja karjankasvatuksen
vaikutuksista ympäristöömme.
Omaan maisemakuvaani liittyy kokoelma erilaisia näkymiä ja tapahtumia, jotka kuuluvat synnyin-
ja kasvuympäristööni. Tämä sielunmaisema muodostaa vertailupohjan ja viitekehyksen kaiken
ympäristön hahmottamisessa. Siihen liittyy kaupunkikulttuurin moni-ilmeisyys ja nuoruuden
maaseutukokemukset. Siihen liittyvät myös erilaiset yhteiskunnalliset tapahtumat ja mullistukset.
Nuorena poikana olin katsomassa venäläisiä sotilaita, jotka olivat vartiossa Porkkalan vuokra-
alueeseen rajoittuvalla Kivenlahden sillalla. Valkeassa pakkasmaisemassa pienet tummat hahmot
hengityshöyryn keskellä.
1960-luvun lopulla levisi maailmalle astronautti Neil Armstrongin kuun pinnalta ottama valokuva.
Hätkähdyttävä ja uusi maisema. Sinivalkoisena marmorikuulana kimalteleva maapallo leijui
mustassa avaruudessa. Maisema ei ollut enää sidottu maapallon pinnalle. Taivas ei ollut sininen,
vaikka aurinko paistoi. Kuvan visuaalinen vaikutus levisi hetkessä kaikkialle maapallolla. Oma
näkökulmani ympäristöömme ja maailmaamme muuttui radikaalisti. Yhtäkkiä koin konkreettisesti,
kuinka ohuen elämänlangan ja sattumien varassa omat mahdollisuutemme maapallolla ovat.
Karttamaailma on toinen henkilökohtaisen peltokäsitteen muodostumiseen vaikuttanut
taustatekijä. Kartta välittää mittakaavaan perustuvaa tietoa ympäristöstämme. Kartan mittakaava,
merkit ja värit antavat mahdollisimman yksiselitteisesti tulkittavaa tietoa kartan kuvaamasta
ympäristöstä. Esimerkiksi perinteinen yleiskartta Suomesta ja sen lähialueista kertoo eri värein
maan pinnan korkeudet merenpinnasta ja pääasiallisen kasvillisuuden. Siitä havaitsemme, että
maamme on tasainen ja lähes kauttaaltaan vihreän kasvuston peitossa. Kartta kertoo myös
asutuksen jakautumisen, liikenneyhteydet, ylipääsemättömät esteet jne.. Kartta on merkkien sekä
salaisuuksien maailma.
Omalla kohdallani kartta liittyy enne kaikkea suunnistamiseen. En tarkoita ainoastaan maasto- tai
kilpasuunnistusta, jotka nekin ovat lähellä sydäntäni. Tarkoitan yleensäkin erilaisten karttojen
avulla liikkumista ja orientoitumista erilaisissa ympäristöissä. Se on mielikuvien ja todellisuuden
kohtaamista. Karttamaailmassa pelto edustaa aina tunnistettavaa paikkaa ja turvallisuutta.
Suunnistettaessa se saattaa myös vuodenajasta riippuen olla vapaan liikkumisen este. Viljeltyyn
peltoon eivät päde jokamiehen oikeudet.
Nykysuomen sanakirjassa sanotaan: pelto on säännöllisesti muokattava viljelty maa-alue, jossa
kasvatetaan viljelykasveja. Pelto on osa kokonaisvaltaista ympäristön havainnointia. Havainnon
kokonaisvaltaisuuteen kuuluu myös tarkkailijan oma historia ja maailmankuva.
Pelto henkilökohtaisena kokemuksena muodostuu lapsuuteni kokemuksista Viitasaaren
Keitelepohjassa. Tämä ympäristö oli osa isoisäni maailmankuvaa. Kylä oli kaukana suurista
asutuskeskuksista. Kyläyhteisö oli omavarainen ja omatoiminen. Kylä ympäröivine peltoineen
muodosti ainutkertaisen maisema- ja kulttuurikokonaisuuden. Oli oma koulu, kaksi kauppaa,
yhteinen kokoontumistila, yhteinen paja jne.. Rakennuskulttuuri oli kerrostunutta, uutta ja vanhaa
sulassa sovussa. Elinkeinojen harjoittaminen liittyi kylään ja sen lähiympäristöön. Kaikki tämä
kertoi elinvoimaisesta yhteisöstä ja sen yhteisistä päämääristä.
Pellot ja laidunmaat olivat pääosin kylän välittömässä läheisyydessä. Maatiloilla suoritettu työ
kertoi katsojalle tekijöiden huolellisuudesta ja kauneusarvoista. Kyntö- ja niittojälkeä ihailtiin.
Pihapiirin kasvit ja viljelypalstat olivat viesti talonväen ahkeruudesta ja kauneudentajusta. Kaikki
kylän toiminnot olivat sidoksissa yhteiseen vallitsevaan arvomaailmaan, jossa käden taidoilla ja
perinteitä kunnioittamalla luotiin yhteinen maisemakuva ja –kokemus. Yhteisöllisyys ja siihen
liittyvä toiminta oli oleellinen osa ympäröivää maisemaa. Pellot, työnteko, käden taidot ja
perinteisen rakennuskannan vaaliminen merkitsivät kulttuuria.
Tuosta maalaismaisemasta ja kyläyhteisöstä on muodostunut mieleeni ihannekuva, jossa pelto on
oleellinen osa maisemakokonaisuutta. Varhaiset kokemukset pellosta ovat värittyneet ja muuttuneet
vuosien varrella. Mielikuvat ovat siirtyneet osaksi mennyttä maailmaa. Muistikuvien
yksityiskohtaiset ja elävät havainnot maisemasta kuitenkin yllättävät yhä. Ojanpientareen
kukkalajit, sänkipellon haju, paimenpojan säännöllinen naksutus, lehmänlannan lämpö varpaiden
välissä. Syntyneen mielikuvan kokonaisvaltaisuus on hämmentävää. Esimerkiksi hajumaailma on
voimakkaasti mieleen jäänyt ja hyvin varhaisiakin mielikuvia laukaiseva tekijä. Monet nykyiset
materiaalivalintani liittyvät tuohon maailmaan. Töistäni voi löytyä punamultaa, tervaa, höyheniä,
heinää ja itäviä jyviä.
Maalaismaisema ja pelto oli ennen kaikkea fyysinen kokemus. Se oli työntekoa. Raskaasta
ruumiillisesta työstä ja sen tuloksista syntyi pellon kokemus. Visuaalinen maailma liittyi
saumattomasti työntekoon ja sen tuloksiin. Luonnollisesti pellon kuvaan vaikutti myös luonnon
rytmi. Vuodenaikojen vaihtelu opetti elämän ja kasvun yhteyden.
Mieleeni on jäänyt kokemuksena peltomaisema, jossa kauneusarvot sisältyvät ympäristön
kohteluun, jossa ympäristöä hahmotetaan fyysisen toiminnan kautta ja jossa yhteisöllisyys, yhdessä
tekeminen on kaikkien kannalta mielekästä ja motivoitua. Ymmärrän hyvin niitä vuosisadan alun
ympäri maailmaa sijoittuneita suomalaisia yhteisöjä, joiden utopiana oli luoda omavarainen,
ruumiillisesti ja henkisesti toimeentuleva onnellisten yhdyskunta.
Nykyiset peltokokemukseni rajoittuvat lähinnä nopeisiin ohikiitäviin hetkiin nähtynä auton tai
junan ikkunasta. Tällöin pelto tarkoittaa yhä laajempia yhtenäisiä ja aukeita näkymiä. Huomio
kiinnittyy silloin pellon muodon säännöllisyyteen ja viljelyjäljen geometriseen tarkkuuteen.Vaikka
pellon merkitys on kohdallani muuttunut, se edelleen edustaa mielessäni kasvun ihmeeseen liittyvää
myyttistä tilaa ja sen vaikutus monesti näkyy töissäni.
Pellon tulevaisuus
Suuri murros kansallisen ympäristömme ja maaseudun identiteetin kannalta on tapahtunut ja
tapahtumassa Eu’hun kuulumisen ja sen laajenemisen myötä. Globalisoituvan kulttuurin ja
maailmankaupan vaikutukset näkyvät myös ympäristössämme ja pelloillamme. Se tarkoitta
mahdollisimman suuria viljely-yksiköitä, vähän eri lajeja, tehokkaita korjuu-, keräys- ja
muokkausmenetelmiä, halpoja ja helppoja kuljetus- ja säilöntätapoja. Taloudelliset seikat sanelevat
ympäristön visuaalisen ilmeen, sen muodon ja käytön. Pellon arkkityyppi, talonpoikaista pihapiiriä
ympäröivänä, eri lajeja kasvavana vaurauden lähteenä, on häviämässä. Samalla olemme vaarassa
menettää paikallista omaleimaisuutta, viljelykasveja ja –tapoja sekä rakennuskulttuuria.
Monimuotoisuus ja sen tuoma rikkaus on katoamassa.
Pelto-sanaa on käytetty useissa eri yhteyksissä osana kielikuvaa. Ehkä yleisimmin on käytetty
arkikielen ilmaisua ”Elää kuin pellossa”. Alkuperäiseltä merkitykseltään se tarkoittaa huoletonta
yltäkylläisyydessä elämistä. Pelto on ollut elämän turva. Nykyään ilmaisun painotus on muuttunut
ja se merkitsee lähinnä välinpitämättömyydessä rypemistä. Pelto mielikuvana ja maiseman osana
liittyy vankimmin sen alkuperäiseen tehtävään ruoan tuottajana ja elämän ylläpitäjänä. Oma pellon
ihannekuvani on suureksi osaksi hävinnyt. Tuttu kyläyhteisö on hyvä esimerkki. Suuri osa vanhasta
rakennuskannasta on poissa. Osa pelloista on pusikkoa tai metsitetty. Suuri osa asukkaista on
muuttanut pois. Kylän kulttuurimaisema on täysin muuttunut.
Yleisesti on esitetty pelko suomalaisen agraarikulttuurin alasajosta ja peltoviljelyn radikaalista
vähentymisestä. Toisaalta samalla, kun EU painostaa tehokkuuteen ja pohjoisten viljelyalueiden
vähentämiseen, se tarjoaa mahdollisuutta paikallisten kulttuuriarvojen ja perinnemaisemien
säilyttämiseen. Maanviljely ja –viljelijät joutuvat voimakkaiden ristikkäisten vaatimusten kohteeksi.
Vaaditaan taloudellista ja tehokasta tuotantoa. Samalla ympäristöä on säästettävä ja
perinnemaisemia vaalittava. Tämän lisäksi maanviljelyltä vaaditaan laadukkaita ja terveellisiä
tuotteita sekä samanaikaisesti maataloustuotannon vähentämistä. On myös esitetty maaseudun
perinnemaiseman säilyttämistä ilman maan viljelemistä. Se tuntuu mahdottomalta ajatukselta.
Maanviljely ja pelto merkitsevät työtä, ruoan tuotantoa.
Ehkä tulevaisuudessa vaihtoehtoiset toiminnot pientiloilla ja niiden monipuolinen luomu- ja
erikoiskasvien viljely saa yhä enemmän jalansijaa. Tällöin tehomaatalouden rinnalle nousisi
kyläyhteisöjä, jotka tarjoavat mahdollisuuden elävään ja monipuoliseen maaseutuun. Ehkä
tulevaisuudessa syntyy elintarvikepula, jolloin joudutaan ottamaan kaikki viljelymaa käyttöön ja
muokkaamaan se mahdollisimman monipuolista ravintotuotantoa varten. Ehkä me vielä
ymmärrämme, että peltojen ja kyläyhteisöjen häviämisen mukana häviää myös monia inhimillisen
toiminnan muotoja, jotka kulttuurimme kannalta ovat olleet arvokkaita yhteisöllisyyteen ja yhdessä
tekemiseen liittyviä tekijöitä.
Paluuta lapsuuden ihannemaisemaan ja peltoon ei ole. Se on utopia. Muutos ympärillämme on
luonnollinen asia. Voi olla, että jokin radikaali tapahtuma, sattuma, ajaa meidät arvioimaan
ympäristöämme ja sen esteettisiä arvoja ja tulevaisuutta uudella tavalla. Meidän ja ympäristömme
kannalta ei ole saman tekevää minkä näköisessä maailmassa haluamme asua ja elää.
Markku Hakuri
kuvataiteilija, ympäristötaiteen professori, TAIK